Nyt koittaa syksy ja kesäromanssit kääntyvät suhteiksi ja minä vaan kyynnistyn. Tunnen sisälläni taas joka syksyisen kaipuun turvasta, haluan että olen turvassa. Nyt minusta sinkkuna tuntuu että olen yksin, aina ja ikuisesti yksin.
Haaveilen joka syksy perheestä, koirista, omasta asunnosta ja häistä. Ennen sain haaveilla näitä asioita jonkun ihmisen kanssa ja tulevaisuus näytti onnelliselta. Nyt kun nämä ajatukset palaavat mieleeni, olen yksin. Kaipaan vanhaa suhdettani ja sitä turvaa jonka sain.
Eniten mieltäni vaivaa haluanko hänet takaisin vai haluanko vain jonkun turvan minkä sain? Vanhojen kuvien katselu, hänen facebookin selaus, kaikki tuntuu tuskalta. Itkettää vain jos ajattelenkin. Suuri syy suruuni on että hän on mennyt nyt eteenpäin. Olenhan minäkin jo aikoja sitten mutta luulin voivani ilmeisesti kontroiloida hänen elämää jota en pystykkään. Tunnen olevani epäonnistunut elämässä. Tunnen sen eron tuskan minkä hän koki jo aijemmin.
En halua kouluun
En halua töihin
En halua puhua kenellekkään tunteistani
En halua liikkua
En halua mitään
Tunnen itseni voimattomaksi
Tunnen itseni angstiteiniksi
Tunnen jotain...









.jpg)



